Eestinajokoira

Eestinajokoira, eesti hagijas, on nimensä mukaan saanut alkunsa Eestin Tasavallassa. Se on keskikokoinen ajokoira, joka soveltuu jäniksen, ketun ja jopa ilveksen metsästykseen. Eestinajokoiria rekisteröidään Suomessa n. 40 vuosittain (suomenajokoira ~1400, beagle ~500).

Eestinajokoiran tulisi olla luonteeltaan tasapainoinen, eloisa ja ystävällinen, vahvasti riistaintoinen. Kotona se on rauhallinen ja nautiskeleva, metsällä sitä ohjaa vankka halu löytää riistaa. Kooltaan eestinajokoiran tulisi olla kohtuullisen kokoinen, selvästi säkäkorkeuttaan pitempirunkoinen, sopusuhtainen koira. Ulkomuodoltaan vankka, vahvaluustoinen ja lihaksikas, useammin kolmivärinen kuin kaksivärinen. Eestinajokoira sopii kokonsa puolesta hyvin Suomen metsästyvaatimuksiin, sillä sen ajovauhti ei ole liian kova mutta se pystyy työskentelemään myös hangessa. Suomenajokoiraan verrattuna eestinajokoira on matalampi ja sirompi, beagleen verrattuna korkeampi ja solakampi. 

Alun perin 1900-luvun alussa Eestissä ei ollut olemassa maan omaa ajokoirarotua ja ajometsästyksessä käytetyt koirat olivat rodullisesti määrittelemättä. Kannasta löytyi pääsääntöisesti Sveitsin (Helvetian) ajokoiraa, beaglea ja Saksan brackea ja dachsbrackea sekä englanninkettukoiraa. 1900-luvun puolivälissä Eestissä ajokoirat luokiteltiin korkearaajaisiin ja matalaraajaisiin ajokoiriin, ja ajatus sorkkariistavapaasta, hitaammin ja enemmän jäljestäen ajavasta omasta rodusta syntyi. Sodan aikana jalostukseen suunniteltu materiaali tuhoutui lähes täysin. Kuitenkin vuonna 1954 hyväksytettiin uusi rotumääritelmä ja eestinajokoirasta tuli virallinen ajokoirarotu. Jalostus alkoi silloisella jalostusmateriaalilla pohjautuen pitkälti beagleen ja sveitsinajokoiran ristäytyksiin. Nykyään rotu on hyvin suosittu Venäjän Euroopan puolisessa osassa ja on käytössä kotimaansa lisäksi myös Suomessa. 

Eestinajokoiran rotumääritelmä löytyy kokonaisuudessaan täältä.